Kevättä rinnassa

Maaliskuu ja mitkä ihastuttavat aurinkoiset ilmat! Tuo kirkkaus ihan vetää puoleensa.
 Ja koko helmikuun on pidellyt talvikelejä, vaan kyllä niitä sai odotellakkin. Luulin tänne rannikolle palattuani että näillä leveysasteilla on ainoastaan harmaata, märkää ja tylsää. Nyt toivoni on taas palannut, uskomattoman kirkkauden myötä. Mikäpä on lenkkeillessä!

Tänään on 36 vuotta siitä hetkestä kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi. Se on sanoinkuvaamattoman upea tunne!
Esikoiseni Ville syntyi iltapäivällä kello 16. Silloin sattui synnytyssalissa olemaan minun  näkemykseni mukaan paljon väkeä, opiskelijoitakin.
 Kun kuuden tunnin synnytys oli loppu huipennuksessa, jos näin voin asian ilmaista, niin minulle tuli tunne kuin olisin ollut urheilukisoissa suorittamassa hurjaa saavutusta, koska minun sänkyni ympärillä porukka hurrasi ja tsemppasi viimeiseen asti että jaksoin saattaa esikoiseni maailmaan. Sitä tunnetta en unohda koskaan.
Ja sitten sain pienen uuden ihmisen, minun poikani rinnoille, opettelemaan syömistä ja tutustumaan äitiinsä. Parempaa tunnetta ei voi olla.
Tänään on siis Villen 36 vuotis syntymäpäivä, onnea esikoiselleni.

Tänä keväänä, jopa samassa kuussa, minusta tehdään isoäiti.
 Ehkäpä juuri siksi, kaikki tuntuu juurikin tänä keväänä aivan huikean hienolta.
Kuulin asiasta keskimmäiseltä pojaltani syyskuun puolessa välissä jolloin olimme viettämässä Mäntyharjulla Villen ja Gillionin farmilla perheviikonloppua. Siellä tulilla ollessamme Santtu ilmoitti että " äiskä, sinusta tulee mummo!"
Ehkä muutama sekuntti meni ja silloin asia meni tajuntaan ja lähdin pojan ja Riikka minjän väliä halaamaan ja onnittelemaan ja itkin ilosta, olin niin onnellinen kuulemastani!
 En ole kysellyt keneltäkään pojistani, enkä ole halunnut painostaa, koska ei nykyään kaikki edes halua tehdä lapsia.
 Mutta nyt, tämän ilouutisen kuultuani, olin aivan sekaisin onnesta. Huomasin kyllä myös kaikkien muiden ilmeistä, että uutinen pysähdytti koko klaanin.
 Varmasti jokainen sisällään alkoi miettiä että mitä asia kenellekin tuo tullessaan, tullaan sediksi ja tädeiksi.
Minä tiesin seuraavana aamuna että minusta tulee nimenomaan isoäiti, ei mummi, ei mummo, vaan isoäiti.
 Koska olen saanut kokea tuon äidiksi tulemisen ihanuuden kolme kertaa, ja aina se on ollut yhtä juhlaa, siksi haluan nyt isoäidiksi koska omilleni olen äiti.
 Minun äitini on mummi pojilleni ja hänestä tulee nyt ensimmäistä kertaa isomummi.
 Olemme saaneet siis nyt odottaa tuota tulevaa perhetapahtumaa jo kahdeksan kuukautta ja vauvan laskettu aika on 31.3. joten tunnelma vaan tiivistyy tässä klaanissa.....
Minun piti kysyä Santulta että saanko jo maaliskuussa alkaa hehkuttaa vauvauutista ja lupa tuli, joten nyt uskallan julkistaa tämän meille niin  suuren ja ihanan uutisen.
 Oli aivan liikuttavaa saada Riikan lähettämä ensimmäinen ultrakuva vauvasta ja sydämenlyönnit myöhemmin. Ei sitä ennen ollut tällainen mahdollista, mutta nyt pääsin heti alusta lähtien tunnelmaan mukaan. Onnelliseen odotukseen, kiitos kiitos kiitos<3

Olen itse ollut aikanaan suvun ensimmäinen lapsenlapsi omille isovanhemmilleni siksi jotenkin koen nyt vielä henkilökohtaisemmin sen mitä ensimmäinen vauva saa osakseen. Kaiken mahdollisen hellyyden ja rakkauden. Nyt voin itse tarjota tuota samaa ja teen sen täydestä sydämestä ja valtavan kiitollisin mielin.

Ja edelleen haluan sanoa että jokaisen omani valinnat on heidän omiaan ja olen myös siitä valtavan iloinen että jokaisella parilla on juurikin omanlaisensa elämä ja minusta vaikuttaa siltä, että ovat hyvin löytäneet omat puoliskonsa. Voiko äitinä enää tyytyväisempi olla.

" Ei onni ole mikään sattuma
joka valahtaa taivaasta
kuin rankkasade kesäpäivänä.
Se tulee ihmisen luo vähitellen
sen mukaisesti, miten hän suhtautuu
elämään ja ympärillään oleviin ihmisiin.
Onni karttuu jyvä jyvältä, osanen täydentää
toistaan."
                 - Tshingis Aitmator -


Ulla Kauhasen "Enkelivaloa" kirjasta...

Maailmaan voit sinäkin
tuoda lämpöä enkelin.

Puhdasta iloa,
tunnetta syvää,

rakkauden valoa,
kaikkea hyvää.


Aurinkoista kevään odotusta toivoo Anne <3

Ystävänpäivänä

Hyvää ystävänpäivää!

Haluan toivottaa hyvää ystävänpäivää kaikille lukijoilleni ja toivon että ystävänpäivänä kaikki kokisivat että heillä on edes yksi ystävä. Totuushan on että tänä päivänä yksinäisyys on suuri ongelma. Silloin kun ihminen ei sitä ole itse valinnut vaan elämä on kulkenut niin että huomaa olevansa aivan yksin, ei ystäviä ei tuttavia. Toki monet haluavatkin olla rauhassa ja suorastaan erakoituvat, mutta se on silloin oma valinta ja se ratkaisu on tehty  tarkoituksella. Ymmärrän heitäkin, oikeastaan vallan hyvin. Tänä päivänä meno on niin kovaa että ihmismieli kaipaa rauhoittumista kaiken hälyn keskellä.
Ystävänpäivänä minulla on kuitenkin tapana muistaa ystäviä ja läheisiäni ja teen sen lähettämällä kortteja sekä myös viestejä. Minulle ystävänpäivä merkitsee hyvien ajatuksien ja toivotusten lähettämistä ystäville, mutta myös kaikille läheisilleni, joille toivon kaikkea hyvää.
Tälläkin hetkellä olen myös itse monien ystävänpäiväkorttien ympäröimänä ja siitä kiitos omille ystävilleni ja läheisilleni jotka myös haluavat toivottaa hyvää.
Äitini antamassa kortissa lukee " Mitä elämä tuokaan kaksi totuutta on ja pysyy. Olet vahvempi kuin luulet etkä ole koskaan yksin." Kiitos äidille.

Jos saa tuon tunteen että et ole koskaan yksin, niin uskon sen kantavan läpi kaiken ja siksi toivon että ajatuksin lentävät ystävyyden perhoset saavuttavat tänäkin ystävänpäivänä myös he jotka joutuvat viettämään päiväänsä yksin. Et ole koskaan yksin.

Vielä on paljon tehtävää tässä maailmassa.

"Ystävä on hän
jonka kanssa voi vaieta pitkään
kuunnella hiljaisuutta
lintuja tuulta
myrskyn raivoamista oudossa metsässä
katsoa kynttilänliekkiä
auringonlaskua pimeää yötä.

Ystävä on hän
jonka kanssa saa kulkea
omaan tahtiin
eikä toinen sano:
nopeammin nopeammin
astu jälkiini
olemme pikemmin perillä!

Ystävän kanssa taival
matkanteko viivähtäminen
yhtä tärkeää kuin perille pääsy.

Tai tärkeämpää.

                            - Maaria Leinonen-


Ihanaa ystävänpäivää :) toivottelee Anne

Aktiivisesti passiivinen

Siirryin sitten minäkin blogeineni tähän vuoteen.
Vieläpä tänään jolloin aktiivimallin mielenilmaukset kuulemma sekoittavat pahasti elämää. Niin, kenen elämää?

Työttömien elämää sekoittaa jatkuvasti monet hankaluudet. Olla työtön, ei todellakaan tarkoita samaa kuin olla toimeton. Jatkuvasti saat juosta luukulta toiselle ja hakea ja kysellä erilaisia papereita ja todistuksia.
 Ehkäpä tuo helpotti asiointia, kun kelasta saat nyt näppärästi haettua myös toimeentulotukea, mutta yhtä kaikki - työttömien elämää ei ole helpotettu juurikaan ja nyt pitäisi olla jotenkin vielä aktiivisempi ja hakea töitä ja täytellä turhia papereita, sillä usein työt on jo jollekin luvattu. Se on vain muodollisuus. En oikeastaan tiedä mitä järkeä on vain hakea hakemisen vuoksi, paitsi että hakemusten käsittelijöille tulee töitä, joten työllistävä vaikutus näkyy niin. Byrogratian kukkanen. Ei se silti hakemuksiaan täyttäville aktiivisille työttömille lisää rahaa tilille tuo.

Voisin väittää että itse olen ollut keskimääräistä aktiivisempi hakemusten lähettäjä. Myös aikaa tuohon touhuun on mennyt jonkin verran. Nyt ajattelinkin tämän mielenilmauksen päivänä olla aktiivisen passiivinen ja yritän olla ajattelematta työnhakua koko päivän.
 Olen siis hengessä mukana, omalla tavallani.

Viime viikon positiivareiden ikikalenterin viikon lause kuului......

"Jos elämältä puuttuu vain tarkoitus, kaikki muu kannattaa vaihtaa siihen."
                                                                                   - Jarmo Somppi-

Siinäpä sitä onkin monelle miettimistä, tietääkö mikä on elämän tarkoitus? Mikä on sinun tehtäväsi täällä? Ja nyt en tarkoita työtä, vaan sitä mitä teet vai teetkö kenenkään hyväksi?

Löysin vanhoista papereistani joskus talteen ottamani kirjoituksen, tekijää ei näy tekstin lopussa, mutta laitan tuon tähän loppuun ajatuksia herättämään.

                           "Kuitenkin"

Ihmiset ovat epäoikeudenmukaisia epäloogisia ja itsekkäitä.

Rakasta heitä kuitenkin.

Jos teet hyvää ihmiset syyttävät sinua oman edun ajamisesta.

Tee hyvää kuitenkin.

Jos menestyt saat itsellesi valheellisia ystäviä rehellisiä vihamiehiä.

Menesty kuitenkin.

Se hyvä jonka teet tänään tullaan unohtamaan huomenna.

Tee hyvää kuitenkin.

Rehellisyys ja suoruus tekevät sinut haavoittuvaksi.

Ole rehellinen ja suora kuitenkin.

Se minkä rakennat vuosien kuluessa, voidaan tuhota yhdessä yössä.

Rakenna kuitenkin.

Ihmiset todella tarvitsevat apuasi mutta voivat hyökätä kimppuusi

jos autat heitä.

Auta ihmisiä kuitenkin.

Anna maailmalle parastasi ja sinua polkaistaan näpeille.

Anna maailmalle parastasi

                             KUITENKIN.


Aktiivisen ystävällistä tätä kuluvaa vuotta toivoo Anne

Puhdistus

Vuoden viimeinen päivä on lähtenyt tunneilleen.
Tämä vuosi 2017 on tuonut elämään aikamoista myllerrystä, sekä hyvää että pahaa.
 Elämä on kulkenut taas kerran kuin vuoristoradalla. Tilanteet ovat muuttuneet ja on pitänyt korjata käsityksiä asioista ja ihmisistä.

On tullut yllätyksiä ihmisten muodossa, joistakin luuli aivan muuta mitä todellisuus toi esiin. Se kuva, minkä ihminen itsestään antaa ei todellakaan ole aina sama mitä ihminen on. On työroolia ja ties mitä!

Eikä se oma itse saa välttämättä edes omassa kotonaan olla oma itsensä. Se jos mikä, on surullista. Ja se taas vaikuttaa tämän henkilön suhteisiin ulkopuolella kodinkin.

Omassa elämässäni olen nyt joutunut möyhimään elämääni tässä hetkessä, viimeisimmät katastrofit Heinävedellä sekä historiaani myös täällä Kotkassa.
Voisin sanoa että nyt on sydän verellä taas kerran. Eipä silti, pettymyksiin olen tottunut mutta joskus sitä toivoo ettei ne jaksaisi seurata niin tiiviisti kulkuani. Pettymykset ihmisiin on kuitenkin pahimpia koska se on niin elävää elämää.

Puhdistan nyt kaikkea ympärilläni. En pelkästään yritä selvitä tämän viimeisimmän muuton tavarapaljoudesta, vaan ennenkaikkea käyn tässä samalla lävitse asioita. Samalla kun ympyrä sulkeutui ja palasin lähtöpisteeseen.

Matka kuitenkin kannatti.Sain etäisyyttä ja näin kauempaa asiat erilailla. Sain oman tilani, jossa pääsin tarkastelemaan asioita, nostamaan niitä esille yksi toisensa jälkeen kun olin valmis.
 Paljon tunteita, paljon kyyneleitä, mutta myös erityisen paljon onnistumisia ja uusia ihania ihmisiä joihin tutustuin harrastusteni kautta. Olen heistä kaikista niin kiitollinen ja minulla tulee heitä kovasti ikävä. Sovimme kuitenkin että tulen käymään ja niin tottavie teen.....ensi kesänä minulla on muutama paikka varattuna.

Näin uuden vuoden kynnyksellä toivon onnistuneeni omassa puhdistuksessani ja niin, että en kanna tämän vuoden taakkoja tulevaan vuoteen 2018.
Toivon kaikille lukijoilleni ja seuraajilleni uskallusta ja rohkeutta olla oma itsensä siitä huolimatta että kaikki ei siitä tykkää.

Tähän loppuun Järvenpään seurakuntaopiston opettajien minulle antama teksti lähtiäispäivänä 20.12.2007....

                                    Annelle

" Luovuus
on nautintoa ja naurua.
Naura, kunnes naurat pelkästä
ilosta olla olemassa.
Sen jälkeen itke ja hyräile.
Naura niille, jotka haluavat
tehdä sinut lyhyeksi:
Ottaa pääsi pois pilvistä
ja kiskoa jalkasi irti maasta.
Mitään ne eivät niin pelkää
kuin naurua.
Sinun iloinen naurusi
on peili
johon kukaan
iloton ei haluaisi katsoa.
Juuri siksi sinun on naurettava,
ja jotta voisit rauhassa
itkeä ja hyräillä."


Kiitos nuva lehtorit.Tämä teksti kannustaa minua jatkamaan ja nousemaan aina vaan uudestaan. Onnea tulevaan vuoteen 2018, Anne

Hiljennytään Jouluun

Kertovat Joulun jo saapuvan
ja kellojen soiton kuulen.
Yhäkö tähän maailmaan
Joulun mahtuvan luulen.
Paljon on täällä pelkoa
ja tuskaa ihmisten teillä,
missä on paikka ja missä on sija
Hyvyyden enkeleillä?

Kertovat joulun jo saapuvan
ken siellä kelloja soittaa?
Kuuntelen hiljaista helkkyvää kieltä:
Rakkaus elää ja voittaa!
Yhä on jossain enkelten voima
pahuuden muureja vastaan.
Turhaan ei tuutinut jouluna kerran
Neitsyt Maria lastaan.


 Rauhallista ja aitoa Joulun tunnelmaa sekä parempaa tulevaa vuotta 2018!

                        Toivoo Anne

Näkemiin

Näkemiin ei hyvästi.

 Nyt koitti se hetki jolloin joudun jättämään Heinäveden.
Olen saanut seikkailla täällä miltei neljä vuotta.
Kun saavuin tänne, en tiennyt mitä odottaa. Tulin kuitenkin.
Ensin vain siksi että halusin tilaa, halusin ynnätä elämääni ja se ei olisi onnistunut silloin Kotkassa. Oli liikaa kaikkea.
Pääsin Heinävedelle ja ihastuin paikkakuntaan, sen luonnon kauneuteen, sen rauhallisuuteen, hiljaiseen elämän menoon.

Yritin aloittaa myös heinävedellä tarjoten hoitoja mutta minulle sanottiin että ei heinäveteläiset osaa hoidattaa itseään, niimpä sekin suunnitelma tyrehtyi.
 Minulla kuitenkin on useampia ammatteja mutta myöskin terveydellisiä rajoitteita, joten ne huomioonottaen aloin kalastella työpaikkoja. En pelkästään heinävedeltä, vaan oikeastaan aika laajalti, koska olin valmis menemään myös työn perässä. Ohjaajan paikkoja katsastelin.

Viimein sitten onnistuin pääsemään uusien syyrialaisten kuntalaisten kanssa  toimimaan.Auttamaan heitä kotoutumisessa yhteiskuntaan ja näin alkuun uuteen kotipaikkaan, joka ei varmasti vaikuttanut helpoimmalta kun miettii millaisista suurista paikoista he ovat kotoisin.
 Itse koin tuolloin hyvin vahvasti sen epävarmuuden, surun, tuskan ja ahdistuksen äitien sydämessä, heidän viimein päästyään turvaan perheidensä kanssa.
 Tuon ensimmäisen alkuyön tunnelma meni minuun niin syvälle sieluun, pidellessäni hiljaa itkeviä äitejä ja tuntiessani sen kaiken tuskan, mutta myös helpotuksen. Pitelin kiinni ja silittelin ja toistin sanoja kaikki hyvin.
 Ilman yhteistä kieltä ja kuitenkin juuri se äitien tuntema yhteinen kieli, huoli ja hätä perheestä, lapsista, tulevaisuudesta.
Koin voimakkaana tehtäväni täällä, osoittaa sitä välittämistä mitä meistä jokainen tarvitsee elämäänsä. Kaikkina aikoina, mutta varsinkin niinä hetkinä jolloin et pysty tietämään, et näkemään mikä sinua odottaa.

Kaikki asettui kuitenkin paikoilleen. Elämä alkoi hiljaa mutta varmasti avautua täällä heinäveden pienessä kunnassa. Terveydenhuolto tuli ensin tutuksi, alettiin opettelemaan mistä löytyy mitäkin. Vapaaehtoisia tuli mukaan, ihmiset ottivat uudet kuntalaiset hyvin vastaan. Siitä olin tavattoman iloinen ja ylpeäkin oikeastaan heinäveteläisistä, koska alku kommentit ennen pakolaisten ottamista, ennen päätöstä siitä, olivat aikamoisia. Nyt yllätyin positiivisesti ja olin niin tyytyväinen uusien ystävieni puolesta.
 Koen heidät ystävinä, en pelkästään asiakkaina ja se johtuu siitä että lähtien ihan ensimmäisistä kohtaamisista olen saanut tuntea valtavaa kiitollisuutta. Se tulee niin avoimesti esiin heiltä että saan vähän väliä liikuttua kyyneliin heidän kanssaan. Onneksi ovat jo oppineet että en kyynelehdi surusta vaan siitä kiitollisuudesta että saan tuntea heidät ja voin olla auttamassa.

Sitä kesti nyt kolme kuukautta ja vaikka työtä olisi ollut kuinka paljon, niin kunnanpäättäjät eivät sitä ymmärtäneet ,vaan siirsivät minut koululle suomalaisten ala-koululaisten avustajaksi. Tein selväksi asian että haluan tehdä töitä pakolaisten kanssa, siihen työhön olin mennyt ja ilmoittanut sen varsin selvästi jo silloin kun kunta suunnitteli ottavansa kiintiöpakolaisia. Tuolloin kirjoitin heinäveden lehteen lukijan palstalle otsikolla "Valmiina palvelukseen".
Nyt tilanne muuttui niin totaalisesti etten voinut kuin sanoa itseni irti. Se tarkoittaa myös sitä, että sanoin itseni niinikään irti myös asunnostani heinäveden kunnalta.
En voinut työskennellä siinä työssä mihin olin valmis, mitä rakastin. Mutta toivon että nämä ensimmäiset kuukaudet syyrialaisten ystävieni seurassa ovat antaneet heille jotain sellaista mitä itse koen saaneeni heiltä.
He ovat kaikesta kokemastaan huolimatta niin uskomattoman ihania ja kiitollisia ihmisiä että toivon meistä jokaisen oppivan heiltä tuon asenteen elämään. Lopetetaan ainainen narina ja valittaminen turhista asioista ja ollaan tyytyväisiä siihen että saamme elää rauhassa ja sovussa yhdessä.

Nyt, Suomen itsenäisyyden 100 vuotis juhlan aattona toivon sekä suomalaisille että kaikille maahamme muuttaneille ulkomaalaisille yhteistä kieltä, universaalia rakkautta joka näkyy välittämisenä, riippumatta kuka olet ja mistä tulet. Onnea meille kaikille.

Näkemiin.....ei hyvästi.

" Ei mikään ole jalompaa, kuin silmä,
joka huomaa toisen ihmisen surut,
paitsi sydän, joka rientää auttamaan."

Ystävältäni Päiviltä.

Läpinäkyvää.

Miten rehellinen pystyt olemaan itsellesi? Kuinka hyvin pystyt elämään elämääsi olemalla oma itsesi vai pitääkö sinun esittää ja olla hiljaa, olla kuorissa johon et kuulu?
 Uskallatko ottaa sen riskin että menetät työn, asunnon, ihmiset, jos kuuntelet itseäsi ja elät kuten sinun oma sisäinen lapsesi opastaa?
Voitko aidosti kokea loukatuksi tulemisen ja näyttää sen? Voitko puuttua epäoikeudenmukaisuuteen? Voitko auttaa heitä jotka oikeasti sitä tarvitsevat?
Teetkö työtä sydämelläsi? Onko se läpinäkyvää, voitko mennä sanojesi taakse? Uskallatko?

Menneellä viikolla oli lapsen oikeuksien päivä.
Jokaisessa meissä asuu se lapsi, joka on kerran aloittanut elämän täynnä intoa ja uskoa hyvyyteen. Jotenkin matkan varrella tuon itseensä luottavan lapsen usko on rapissut monien vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien johdosta. On ollut sukupolvi joka luuli että kehumalla ylpistyy ja joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee. Valitettavasti tuon ajan opit näen vahvasti vieläkin ja niistä tuntuu olevan suorastaan mahdotonta päästä eroon, kasvaa vapaaksi. Tai jos joku uskalias on sille matkalle lähtenyt ja päässyt, niin voi olla varma että ympäristö yrittää "ampua alas" Mitä tuokin luulee itsestään?

Niin. On oppinut päästämään irti. On kasvanut itsekseen.
Kaikesta huolimatta.

Miten myönteisen palautteen antaminen voi olla niin vaikeata. Negatiivista tulee kyllä, helposti.
Silti olen sitä mieltä että en ole täällä miellyttämässä ihmisiä, joten suokaa anteeksi, joudun myös vastustamaan tarpeen tullen.
Johtotähtenä on epäoikeudenmukaisten tapojen karsiminen ja koska nyt toimin lasten ja nuorten kanssa niin katselen asiaa siitä vinkkelistä.

Ihmeekseni löysin itseni koulumaailmasta, vaikka olin vahvasti sitä mieltä etten kuulu sinne, koulutukseni on toisaalle. Kun kuitenkin itseni sieltä löysin niin aloin tarkkailla miltä kouluelämä nyt vaikuttaa?

Astuin 50 vuotta taaksepäin tämän päivän pienten koululaisten saappaisiin.
Paljon rohkeampia ainakin verraten omaan koulun aloitukseen aikanaan. Silti  luokasta löytyy myös niitä arkoja oppilaita, mutta vielä en ole niin säikkyä nähnyt mitä itse olin.
Nyt siitä arasta ujosta lettipäästä on kasvanut aikuinen, joka monien koettelemusten ja pettymysten kautta on onnistunut säilyttämään myös sisäisen lapsensa. Tuo ääni syvältä rinnasta ohjaa tekemisiäni ja aion kuunnella sitä edelleen.
Aion siis kyseenalaistaa ja puuttua epäkohtiin, aion puolustaa heikompia, aion puhua henkisestä väkivallasta mm.parisuhteessa ja terveydellisistä riskeistä mitä esimerkiksi tällä hetkellä muhii koulumaailmassa. Valitettavaa mutta totta.
Koulujen sisäilmaongelmat tulevat näkyviin myöhemmin lasten ja nuorten altistuessa ja se "pommi" pamahtaa käsiin jatkossa. Asiaan ei puututa vaan lakaistaan maton alle.
Onneksi kuulen myös viisaita vanhempia jotka tarttuvat asiaan. Sillä kun sisäilmaongelmille on herkistynyt se seuraa sinua loppu elämän.

Kaiken riskin uhallakin aion jatkaa läpinäkyvyyttä työssäni, olla se mitä olen ja kuunnella oma totuuttani.
Ihana huomata kuinka joka työyhteisöstä löytyy niitä, jotka uskaltavat olla omia persooniaan ja avoinna uudelle, kehittää itseään.

Voit todella olla se, joka sytyttää valon huoneeseen tullessaan.

Tähän loppuun Kaija Juurikkalan jostain kirjasta...." Kun kasvaa itsensä mittaiseksi saa rauhan."

Sytytellään toivon kynttilöitä pimeään, Anne:)