Vuosi on lopuillaan.
Katson harmaata maisemaa täältä kolmannen kerroksen keittiön ikkunasta. Tämä maisema on tullut varsin tutuksi lähes 20 vuoden aikana.
Nyt kuitenkin tilanne muuttuu ja en vielä tiedä minne suuntaan kulkuni.
Mistä löytyy paikka jossa voin asustella? Nyt on kaikki auki vielä tässä vaiheessa. Varmaa on vain että muutos tulee.
Olen joutunut työstämään asiaa nyt useampia kuukausia ja se ei ole ollut helpoimpia asioita elämässäni. Samanaikaisesti opiskelun myötä uusia asioita ja haasteita. Tässä tilanteessa saattaisi helposti mennä "pakka sekaisin".
Itseäni on kuitenkin auttanut se, että nyt saan tehdä ihan itse omat valintani. Mitä otan, mitä jätän. Kaikkeen ei riitä aika, joten nyt on oltava tarkkana mihin keskität voimasi.
Sellaisiin asioihin jotka kannustavat joista saat myös itsellesi jotain. On ihmisiä ja asioita jotka kuluttavat, vievät voimia.
Ja sitten on niitä asioita joista voimaannut ja niitä ihmisiä jotka läsnäolollaan ja vaikkapa ajatuksillaan saavat sinut kukoistamaan. Jos voin, valitsen seurani tarkoin. Koska näinä aikoina olen tarvinut kaikki mahdolliset "paukut" selvitäkseni.
Kiitos kaikille heille jotka ovat ymmärtäneet miltei ilman sanojakin. Kiitos heille, jotka ovat lähettäneet viestejä ja toivoneet jaksamista, voimia. Se on kuin telepaattisesti toiminut monessa tapauksessa. Iso lämmin kiitos ystävät<3 Sydämellinen kiitos omat aikuiset lapseni ja rakas lapsen lapseni Selja <3 Kyllä tästäkin selvitään.
Kirjoitan tähän lähes vuosi sitten ystäväni Päivin lahjoittamasta kirjasta ajatuksia tulevaan.
Se johdattakoon meitä vuoteen 2019 joka olkoon seesteisempi ja täynnä uusia mukavia asioita.
"Myötätuulta matkallesi"
Myötätuulta matkallesi
toivon tänäänkin.
Puhaltakoon elämääsi
tuuli lämpimin.
Avautukoon edessäsi
reitti rohkeuden.
uusin voimin, ystäväni,
kulkea voit sen.
Älä pelkää vastatuulta,
yötä ahdingon.
Reittiäsi vaella,
kun aika tullut on.
Myrskyn jälkeen tuuli laulaa
rauhan sanomaa.
Luottamukseen kulkija :
On aika uskaltaa.
-Anna-Mari Kaskinen -
sunnuntai 30. joulukuuta 2018
sunnuntai 23. joulukuuta 2018
Kertovat joulun jo saapuvan
Kertovat joulun jo saapuvan
ja kellojen soiton kuulen.
Yhäkö tähän maailmaan
joulun mahtuvan luulen.
Paljon on täällä pelkoa
ja tuskaa ihmisten teillä,
Missä on paikka ja missä on sija
hyvyyden enkeleillä?
Kertovat joulun jo saapuvan
ken siellä kelloja soittaa?
Kuuntelen hiljaista helkkyvää kieltä :
Rakkaus elää ja voittaa!
Yhä on jossain enkelten voima
pahuuden muureja vastaan.
Turhaan ei tuutinut jouluna kerran
Neitsyt Maria lastaan.
RAUHALLISTA JOULUA sekä TOIVEIKASTA TULEVAA VUOTTA 2019
Toivoo Anne Sandberg
keskiviikko 19. joulukuuta 2018
TUHMA PUKKI JA KILTTI TONTTU
Tämä on aikuisten joulusatu :
Olipa kerran sinisilmäinen tonttutyttö, joka päätti lähteä kiertämään vähän maailmaa. Alkuun ajatteli ottaa vähän pienemmän paikkakunnan ja katsoa miten siitä selviää.
Hän uskoi ihmisten hyvyyteen, vaikka oli jo monet kerrat kokenut takaiskuja, pettymyksiä ja väärinymmärryksiä. Silti tämän tontun sisällä sykkii rakastava sydän ja hän haluaa elää niin, että jakaa myös tuota valoa sisältään missä liikkuukin.
Koska on niin sinisilmäinen ja avoin tonttu, ei aina osaa olla varuillaan, niimpä tuhma pukki pääsi ujuttamaan itsensä tontun lämpöön. Tonttu kun kulkee täällä maailmassa jakaen rakkautta ympärilleen. Se on hänen tehtävänsä.
Tuhma pukki ei ymmärtänyt että tonttu kulkee vapaana jotta voi viedä iloa ympäriinsä.
Tuhma pukki koki ettei ole elämässään saanut rakkautta, ja siksi törmättyään tonttuun halusikin tontun itselleen vangiksi jotta kaikki rakkaus tulisi hänelle ja vain hänelle. Siihen ei tonttutyttö voinut suostua, koska tehtävänsä vaatii liikkumista, ihmisten parissa ilon jakamista ja avointa, avarakatseista tapaa elää.
Tuhma pukki ihmetteli alkuun miksi tonttutyttö on niin pettynyt? Mitä niin pahaa on tapahtunut?
Ja pukki halusi auttaa tonttua. Mutta ei kuitenkaan halunnut kuulla tontun tarinaa, vaan kertoi omaa elämäänsä. Siihen oli tontun tyytyminen.
Aikansa jaksoi ja tunsi jo valon sisällään hiipuvan, kunnes viimeisillä tontun voimillaan pääsi tuhmaa pukkia pakoon. Palasi sinne mistä oli lähtenyt ja alkoi uudestaan kerätä voimia.
Ympärillään omat läheiset ja ystävät.
Tuhma pukki ei ymmärtänyt tärkeää asiaa : Rakkautta ei voi ostaa, se ansaitaan.
Tuhma pukki ei ymmärtänyt, kun tonttu itki ilosta jonkun ystävänsä kauniista sanoista vaikkapa nimipäiväkortissa, koska pukille merkitsi ainoastaan raha.
Katkerana tuhma pukki keksi mielestään hyvän tavan kostaa tonttutytölle ja muutti kaiken tarjoamansa avun velaksi, ja nyt tonttutyttö joutuu luopumaan asunnostaan että saa maksettua tuhman pukin keksimät velat.
Sadun loppu :
Tonttutyttö jatkaa työtään oppineena vielä paremmin sen, että ei kannata luottaa pukkeihin, ei tuhmiin eikä pahoihin.
Tonttutyttö kulkee polkuaan, sydän täynnä rakkautta ja repussaan lahjoja hyville ihmisille, niille jotka ymmärtää että ilman rahaakin voi jakaa hyvää mieltä.
Tonttutyttö bongattiin kulkemassa kolmantena adventtisunnuntaina ja ohiajava autoilija pysäytti autonsa ja otti kuvan ja laittoi facebookiin " positiivisen palautteen vallankumous" ja tonttutytön kuvan alla luki " Kiitos tälle hyvää mieltä tuottaneelle joulumuorille eilen Ruonalassa. Kyllä oli kiva ylläri työmatkalla! Hyvää joulua sulle!"
Sitäpä toivoo tonttutyttökin tai muori, ihan kuinka vaan!
Rakkaus elää ja voittaa. Hyvää joulua toivottaa läksynsä oppinut Tonttutyttö <3
lauantai 8. joulukuuta 2018
Raskasta Joulua
Eilinen konsertti sai hyvälle mielelle. Ajoimme siskontyttöni kanssa Kouvolaan kuuntelemaan heviversioita tutuista ja uusistakin joululauluista. Olimme jo aiempinakin vuosina puhuneet että lähdemme kuuntelemaan ja nyt sitten toteutimme ajatuksen.
Väkeä oli liikkeella paljon kuten toivottavaa onkin ja on se hienoa nähdä ja kuulla osaajia. Osallistua tietysti myös itse ja päästä fiiliksiin. Yöllä sitten palattiin lumisateessa laulellen takaisin Kotkaan. Kaikki hyvin.
Muuten elämässä on ollut raskaampaa jaksoa tarpoa tässä marraskuun läpi sohkassa ja voisin sanoa jopa rumemminkin mutta enpä nyt sano. Sen kuitenkin, että tämä koko vuosi siitä kun palasin Heinävedeltä Kotkaan on ollut minulle melkoista vuoristorataa. Suhteet ihmisiin ovat nyt näyttäneet minulle todelliset kasvonsa. Tuo Kotkan ja Heinäveden välinen 300 kilometriä oli oikeastaan hyvä matka. En ollut liian lähellä. Mutta tavallaan se ei kertonutkaan totuutta ja ihmissuhteet oli kuin jotakin kuorrutettua, ei sitä mitä ne oikeasti ovat. Aidoimmillaan.
Voimavarana minulla kuitenkin ovat omat nuoreni ja onnekseni heihin voin luottaa 100%.
Heiltä saan kuulla rehelliset mielipiteet ja kommentit ja luultavasti olen ne myös ansainnut. Yritän niistä ottaa oppia koska nuoret ovat juuri sitä varten. He opettavat meitä aikuisia ja koska nuorten on tulevaisuus niin meidän aikuisten jäärien kuuluisi kuunnella jälkipolvia. Niin se vaan menee.
Tämän vuoden kirkkain tähti on meillä tietenkin Selja kultainen, joka on tuonnut niin paljon hyvää elämäämme että sitä ei voi mitata millään mittarilla. Tuo pieni ihme hämmästyttää ja kummastuttaa viikottain aina jollain uudella taidolla. Seljan kirkaat ja tarkkaavaiset silmät ja naurava suu sulattaa kenet tahansa. Voi miten onnellinen olen tästä pienestä prinsessastamme. Sydän on tulvillaan rakkautta<3 Meidän oma päivänsäteemme <3
Täytyy myös aina muistaa että meidät vanhemmat on tarkoitettu lapsillemme sellaiseksi turvaverkoksi niin pitkään että he selviävät, omat siivet alkaa kantaa. Ja vanhempina me tuetaan ja kannustetaan, annetaan mahdollisuuksia. Loppujen lopuksi meidän tehtävä on ohjata rakastaen heitä ja turvallisesti saatella elämään, ei jäädä roikkumaan helmoihin ja puntteihin, vaan mahdollistaa lastemme kehittyminen omaksi itsekseen. Ja muistaa mikä vastuu on kasvattamisessa. Sitä ei voi sysätä kenellekään ja oikeastaan itse isovanhempien ympäröimänä kasvaneena, väittäisin että tuollaisessa turvallisessa yhteisössä oli sellaista voimaa mitä tämän päivän perheetkin tarvitsisivat.
Koko lähisuku osallistui kasvattamiseen tukien vanhempia. Sellaisessa yhteisössä on turvallista varttua. Pienet ympyrät tietysti oli myös fyysisesti koska asuimme saarimiljöössä.
Tästä kuluneen vuoden vaihderikkaasta ajasta jää kuitenkin toivo myös sellaisten asioiden suhteen mihin en itse pysty vaikuttamaan. Luottaen että kyllä elämä kantaa, edelleen.
Ystäväni Minnan kortista luin hänen kirjoittamana....."Hyvä ystävä kävelee silloin sisään,
kun muu maailma kävelee ulos. Sinä olet minulle juuri se ystävä."
Kiitos Minna<3 Oikeat sanat oikeaan aikaan.
Väkeä oli liikkeella paljon kuten toivottavaa onkin ja on se hienoa nähdä ja kuulla osaajia. Osallistua tietysti myös itse ja päästä fiiliksiin. Yöllä sitten palattiin lumisateessa laulellen takaisin Kotkaan. Kaikki hyvin.
Muuten elämässä on ollut raskaampaa jaksoa tarpoa tässä marraskuun läpi sohkassa ja voisin sanoa jopa rumemminkin mutta enpä nyt sano. Sen kuitenkin, että tämä koko vuosi siitä kun palasin Heinävedeltä Kotkaan on ollut minulle melkoista vuoristorataa. Suhteet ihmisiin ovat nyt näyttäneet minulle todelliset kasvonsa. Tuo Kotkan ja Heinäveden välinen 300 kilometriä oli oikeastaan hyvä matka. En ollut liian lähellä. Mutta tavallaan se ei kertonutkaan totuutta ja ihmissuhteet oli kuin jotakin kuorrutettua, ei sitä mitä ne oikeasti ovat. Aidoimmillaan.
Voimavarana minulla kuitenkin ovat omat nuoreni ja onnekseni heihin voin luottaa 100%.
Heiltä saan kuulla rehelliset mielipiteet ja kommentit ja luultavasti olen ne myös ansainnut. Yritän niistä ottaa oppia koska nuoret ovat juuri sitä varten. He opettavat meitä aikuisia ja koska nuorten on tulevaisuus niin meidän aikuisten jäärien kuuluisi kuunnella jälkipolvia. Niin se vaan menee.
Tämän vuoden kirkkain tähti on meillä tietenkin Selja kultainen, joka on tuonnut niin paljon hyvää elämäämme että sitä ei voi mitata millään mittarilla. Tuo pieni ihme hämmästyttää ja kummastuttaa viikottain aina jollain uudella taidolla. Seljan kirkaat ja tarkkaavaiset silmät ja naurava suu sulattaa kenet tahansa. Voi miten onnellinen olen tästä pienestä prinsessastamme. Sydän on tulvillaan rakkautta<3 Meidän oma päivänsäteemme <3
Täytyy myös aina muistaa että meidät vanhemmat on tarkoitettu lapsillemme sellaiseksi turvaverkoksi niin pitkään että he selviävät, omat siivet alkaa kantaa. Ja vanhempina me tuetaan ja kannustetaan, annetaan mahdollisuuksia. Loppujen lopuksi meidän tehtävä on ohjata rakastaen heitä ja turvallisesti saatella elämään, ei jäädä roikkumaan helmoihin ja puntteihin, vaan mahdollistaa lastemme kehittyminen omaksi itsekseen. Ja muistaa mikä vastuu on kasvattamisessa. Sitä ei voi sysätä kenellekään ja oikeastaan itse isovanhempien ympäröimänä kasvaneena, väittäisin että tuollaisessa turvallisessa yhteisössä oli sellaista voimaa mitä tämän päivän perheetkin tarvitsisivat.
Koko lähisuku osallistui kasvattamiseen tukien vanhempia. Sellaisessa yhteisössä on turvallista varttua. Pienet ympyrät tietysti oli myös fyysisesti koska asuimme saarimiljöössä.
Tästä kuluneen vuoden vaihderikkaasta ajasta jää kuitenkin toivo myös sellaisten asioiden suhteen mihin en itse pysty vaikuttamaan. Luottaen että kyllä elämä kantaa, edelleen.
Ystäväni Minnan kortista luin hänen kirjoittamana....."Hyvä ystävä kävelee silloin sisään,
kun muu maailma kävelee ulos. Sinä olet minulle juuri se ystävä."
Kiitos Minna<3 Oikeat sanat oikeaan aikaan.
keskiviikko 31. lokakuuta 2018
Merellä
Viimeinen lokakuuta.
Tein myös tämän vuoden viimeisen matkan veneelläni MeriAnnella, sattuneesta syystä hinattuna mutta kuitenkin.
Pääsin sinne minne halusin, kiitos ystäväni.
Minun oli suorastaan pakko lähteä yksin tekemään retki Hietakarille.
Tunsin sen sunnuntaina aamulla ja aloitin pikaiset valmistelut.
Jo tottuneena reissaajana siinä ei kauan nokka tuhissut kun kamat oli kasassa!
Autossa on oikeastaan jo valmiina määrätyt tarvikkeet ettei niitä aina tarvitse raahailla ylös ja alas. Siitä pakettiauto on viisas valinta.
Keli oli jo kylmä.
Puhutaan samasta päivästä jolloin käännyttiin talviaikaan.
Rekvisiittaa piti siis ottaa mukaan aika tavalla, koska tarkoitus oli yöpyä vielä Hietsulla. Lämmintä vaatetta ja kerrospukeutumisen ihme.
Pressu laavua varten. Kirves, saha, vesuri. Kaikki edellisiltä reissuilta autossa olleet puut. Hietsulla olisi kyllä meren sinne kuljettamia puita mutta ne ei välttämättä ole aivan kuivia.
Pääsimme perille ja jäin rannalle yksin.
Kiskoin MeriAnnen hiekalle niin pitkälle kuin suinkin jaksoin ja raahasin pari isoa kiveä joihin köytin paatin.
Sitten tarkistin paikan mihin kannattaa pystyttää laavu ja vaihtoehtoja ei tällä kertaa ollut kuin tasan yksi: Johtuen navakasta pohjoistuulesta minun oli syytä olla nopea ja kantaa varustukset pika pikaa toiselle puolelle.
Sain pressun kiinnitettyä "mustekaloilla" männyn oksien väliin ja se oli kuin tehty tähän tarkoitukseen. Maahan riitti myös oma osansa pressusta ja olin oikein tyytyväinen loppu tulokseen.
Tämän jälkeen aloin tekemään puita, nakuttelin retkikirveellä mukanani tuomat puut pieniksi ja varustauduin näin tulevaan pimeyteen.
Hain pitkin rantoja kaikenlaista lautaa ja puuta ja sahailin niitä sopiviksi, lämpimikseni.
Tulet sytytin jo klo 13.30 koska kylmä pohjoinen tuuli voi olla varsin hyytävää. Sitä se oli tälläkin kertaa. Muuten ilma oli kirkas ja aurinkoinen ja siksi päivällä vielä selvisi hyvin.
Sain kuvattua hyvää matskua ajatellen tulevaa retkioppaan markkinointia, kunhan vaan saadaan videot yhdistettyä sopivaksi paketiksi. Hienoja kuvia pimenevästä illasta ja talven saapumisesta.
Yöllä todellakin tunsin laavussani kun pakkanen nousi, kylmyys iski päälle vaikka olin kuinka varautunut monin kerroksin.
Yön tunnit olivat pitkiä mutta halusin kokeilla miten selvitään ja kuuden tunnin jälkeen oli pakko nousta ylös kellon ollessa 02.00 yöllä.
Olin nukahdellut pieniksi hetkiksi mutta nyt oli vaan alettava sytyttelemään nuotiota koska kylmä alkoi jo vaikuttaa jäseniin.
Taas sahasin puita kuun loisteessa, upean tähtitaivaan alla. Keli oli kirkas, yölläkin. Hyvin tuo kuu valaisee vaikkei ihan täysikuu ollutkaan.
Pimeässä liikuin otsalamppuni varassa ja kävin muutamaan otteeseen Leon ja Niken hautakummulla tuulisella puolella tarkistamassa että lyhty paloi. Öljykynttilä toimii pitkään ja se näytti kivalta pimeässä yössä.
Halusin vielä kerran sytyttää koirieni muistoksi tulet kummulle. Seuraavan kerran tänne tullaan vasta talven jälkeen, heti kun vedet ovat vapaina ja paatti saatu kunnostettua. Sellaista se on merimiehen elämä :)
Kun aamu viimein valkeni, näin että vesi oli laskenut ja reilusti - MeriAnne oli kuivilla! Sillä lailla. Myös pakkanen oli jäädyttänyt Hietsun keskellä olevan lätäkön ja hiekalla oli hienoinen lumikerros. Talvi todellakin tekee tuloaan.
Veneen penkit, konekoppa, kaikki valkoisena. Ja Hietsun kivet vaarallisen liukkaita.
Mutta olin tyytyväinen että tulin ja sain olla omien ajatusteni kanssa yksinäni. Se on äärimmäisen tärkeää minulle. Ja omani ymmärtävät tämän tarpeen. He tuntevat minut. Kiitos että annatte minun olla oma itseni.
Ystäväni Päivin lahjoittamasta kirjasta" Myötätuulta matkallesi" laitan tähän hetkeen sopivan runon......
Et voi vanhaan juuttua
Rohkeasti vaella
kohti uutta haastetta,
vaikket tiedä ollenkaan,
milloin saavut satamaan.
Vaihtuu tuttu maisema.
Köydet hiljaa irrota.
Et voi vanhaan juuttua,
kun on aika muuttua.
-Anna-Mari Kaskinen - Ari Laitinen
Tein myös tämän vuoden viimeisen matkan veneelläni MeriAnnella, sattuneesta syystä hinattuna mutta kuitenkin.
Pääsin sinne minne halusin, kiitos ystäväni.
Minun oli suorastaan pakko lähteä yksin tekemään retki Hietakarille.
Tunsin sen sunnuntaina aamulla ja aloitin pikaiset valmistelut.
Jo tottuneena reissaajana siinä ei kauan nokka tuhissut kun kamat oli kasassa!
Autossa on oikeastaan jo valmiina määrätyt tarvikkeet ettei niitä aina tarvitse raahailla ylös ja alas. Siitä pakettiauto on viisas valinta.
Keli oli jo kylmä.
Puhutaan samasta päivästä jolloin käännyttiin talviaikaan.
Rekvisiittaa piti siis ottaa mukaan aika tavalla, koska tarkoitus oli yöpyä vielä Hietsulla. Lämmintä vaatetta ja kerrospukeutumisen ihme.
Pressu laavua varten. Kirves, saha, vesuri. Kaikki edellisiltä reissuilta autossa olleet puut. Hietsulla olisi kyllä meren sinne kuljettamia puita mutta ne ei välttämättä ole aivan kuivia.
Pääsimme perille ja jäin rannalle yksin.
Kiskoin MeriAnnen hiekalle niin pitkälle kuin suinkin jaksoin ja raahasin pari isoa kiveä joihin köytin paatin.
Sitten tarkistin paikan mihin kannattaa pystyttää laavu ja vaihtoehtoja ei tällä kertaa ollut kuin tasan yksi: Johtuen navakasta pohjoistuulesta minun oli syytä olla nopea ja kantaa varustukset pika pikaa toiselle puolelle.
Sain pressun kiinnitettyä "mustekaloilla" männyn oksien väliin ja se oli kuin tehty tähän tarkoitukseen. Maahan riitti myös oma osansa pressusta ja olin oikein tyytyväinen loppu tulokseen.
Tämän jälkeen aloin tekemään puita, nakuttelin retkikirveellä mukanani tuomat puut pieniksi ja varustauduin näin tulevaan pimeyteen.
Hain pitkin rantoja kaikenlaista lautaa ja puuta ja sahailin niitä sopiviksi, lämpimikseni.
Tulet sytytin jo klo 13.30 koska kylmä pohjoinen tuuli voi olla varsin hyytävää. Sitä se oli tälläkin kertaa. Muuten ilma oli kirkas ja aurinkoinen ja siksi päivällä vielä selvisi hyvin.
Sain kuvattua hyvää matskua ajatellen tulevaa retkioppaan markkinointia, kunhan vaan saadaan videot yhdistettyä sopivaksi paketiksi. Hienoja kuvia pimenevästä illasta ja talven saapumisesta.
Yöllä todellakin tunsin laavussani kun pakkanen nousi, kylmyys iski päälle vaikka olin kuinka varautunut monin kerroksin.
Yön tunnit olivat pitkiä mutta halusin kokeilla miten selvitään ja kuuden tunnin jälkeen oli pakko nousta ylös kellon ollessa 02.00 yöllä.
Olin nukahdellut pieniksi hetkiksi mutta nyt oli vaan alettava sytyttelemään nuotiota koska kylmä alkoi jo vaikuttaa jäseniin.
Taas sahasin puita kuun loisteessa, upean tähtitaivaan alla. Keli oli kirkas, yölläkin. Hyvin tuo kuu valaisee vaikkei ihan täysikuu ollutkaan.
Pimeässä liikuin otsalamppuni varassa ja kävin muutamaan otteeseen Leon ja Niken hautakummulla tuulisella puolella tarkistamassa että lyhty paloi. Öljykynttilä toimii pitkään ja se näytti kivalta pimeässä yössä.
Halusin vielä kerran sytyttää koirieni muistoksi tulet kummulle. Seuraavan kerran tänne tullaan vasta talven jälkeen, heti kun vedet ovat vapaina ja paatti saatu kunnostettua. Sellaista se on merimiehen elämä :)
Kun aamu viimein valkeni, näin että vesi oli laskenut ja reilusti - MeriAnne oli kuivilla! Sillä lailla. Myös pakkanen oli jäädyttänyt Hietsun keskellä olevan lätäkön ja hiekalla oli hienoinen lumikerros. Talvi todellakin tekee tuloaan.
Veneen penkit, konekoppa, kaikki valkoisena. Ja Hietsun kivet vaarallisen liukkaita.
Mutta olin tyytyväinen että tulin ja sain olla omien ajatusteni kanssa yksinäni. Se on äärimmäisen tärkeää minulle. Ja omani ymmärtävät tämän tarpeen. He tuntevat minut. Kiitos että annatte minun olla oma itseni.
Ystäväni Päivin lahjoittamasta kirjasta" Myötätuulta matkallesi" laitan tähän hetkeen sopivan runon......
Et voi vanhaan juuttua
Rohkeasti vaella
kohti uutta haastetta,
vaikket tiedä ollenkaan,
milloin saavut satamaan.
Vaihtuu tuttu maisema.
Köydet hiljaa irrota.
Et voi vanhaan juuttua,
kun on aika muuttua.
-Anna-Mari Kaskinen - Ari Laitinen
perjantai 19. lokakuuta 2018
Tuulen värit
Terveisiä pohjoisesta!
Pääsimme siskontyttöni Lenin kanssa tekemään hänen 20-vuotis syntymäpäivän kunniaksi retken Livohkaan. Kuusamon ja Posion korkeuksiin. Retkemme kesti viikon ja ensimmäisen yön nukuimme pakettiautossa Varkauden uimahallin nurkilla. Halusimme näin katkaista pitkää ajomatkaa kun kuskeja oli tasan yksi. Siitä sitten aamulla lähdimme jatkamaan reissua kohti Posiota.
Matka onnistui hyvin ja vitsailimme että tämä on Lenin 20 vuotis juhlakiertue. Olimme nimittäin aiemmin tehneet myös matkan pohjoiseen Lenin 16 vuotis juhlan kunniaksi ja nyt sitten tämä 20 vuotis kiertue:)
Majoituimme Livohkassa kahden hengen mökissä ja saimme tehdä pieniä patikointeja pitkospuita pitkin autiosaareen ja Hirsiniemeen. Filmasimme kovasti upeaa luontoa ja saimme myös hyvää materiaalia ajatellen minun tulevaa erikoismatkaoppaan tutkintoa ajatelleen.
Leni muisti yhden haaveensakin tällä matkalla : Minustahan voisi tulla kuvaaja! Kerroin että olet siitä minulle maininnut aiemminkin, ja näin on. Toivottavasti tuo haave poikii polkuja uralle.
Matka oli monella tapaa onnistunut. Saimme kunnolla jutella asioita ja laulaa ja nauraa tai olla vaan.Kuunnella paljon erilaista musiikkia.
Leni otti videota ihan tarkoituksellakin, ei vaan yllättäen kuten usein minua filmaa ja nyt laitan linkin josta löytyy Lenin kuvaamana pätkä Tuulen värit joka tehtiin upeassa tyynessä syysilmassa Livojärven rannalla.
Linkki on https://youtu.be/TeOopJL4oxY
Sain itse hoitaa omaa terveyttäni Livohkan hyvässä saunassa ja järvessä. Vesi oli jo niin kylmää että voi verrata avantouintiin mutta nautin suunnattomasti siitä että sain juosta löylyistä läheiseen järveen. Yhtä Sauna kertaa kohti ravasin vedessä neljä kertaa ja siitäpä ehti kertyä ihan hyvät järvidippailut viikon aikana. Upea fiilis! Voimaannuttavaa todellakin.
Palasimme eilen reissultamme illalla myöhään, väsyneinä mutta onnellisina.
Monta muistoa rikkaampina.
Erämaa
Erämaassa oppia voi sen:
Tärkeää on yksinkertainen.
Vaivaiskoivu, kelottunut puu,
polku, joka eteen avautuu,
lammen vesi syvän sininen,
valon kajo, tuuli hiljainen.
Erämaassa ymmärtää voi sen
tärkeää on elää kuunnellen.
Silloin puhuu ruska tunturin,
puro soittaa kielin tuhansin,
vaivaiskoivu lauluun puhkeaa,
joka korsi kiittää Jumalaa.
Erämaassa tuntea voi sen:
Levollisuus valtaa sydämen.
Parantaja lähellämme on
niinkuin tuuli, kajo auringon.
Niinkuin lumi maahan laskeutuu,
sielun haava hiljaa umpeutuu.
Kirjasta Saavu valo, Anna-Mari Kaskinen
Ihanaa värikästä syksyä, annetaan värien parantaa!
Pääsimme siskontyttöni Lenin kanssa tekemään hänen 20-vuotis syntymäpäivän kunniaksi retken Livohkaan. Kuusamon ja Posion korkeuksiin. Retkemme kesti viikon ja ensimmäisen yön nukuimme pakettiautossa Varkauden uimahallin nurkilla. Halusimme näin katkaista pitkää ajomatkaa kun kuskeja oli tasan yksi. Siitä sitten aamulla lähdimme jatkamaan reissua kohti Posiota.
Matka onnistui hyvin ja vitsailimme että tämä on Lenin 20 vuotis juhlakiertue. Olimme nimittäin aiemmin tehneet myös matkan pohjoiseen Lenin 16 vuotis juhlan kunniaksi ja nyt sitten tämä 20 vuotis kiertue:)
Majoituimme Livohkassa kahden hengen mökissä ja saimme tehdä pieniä patikointeja pitkospuita pitkin autiosaareen ja Hirsiniemeen. Filmasimme kovasti upeaa luontoa ja saimme myös hyvää materiaalia ajatellen minun tulevaa erikoismatkaoppaan tutkintoa ajatelleen.
Leni muisti yhden haaveensakin tällä matkalla : Minustahan voisi tulla kuvaaja! Kerroin että olet siitä minulle maininnut aiemminkin, ja näin on. Toivottavasti tuo haave poikii polkuja uralle.
Matka oli monella tapaa onnistunut. Saimme kunnolla jutella asioita ja laulaa ja nauraa tai olla vaan.Kuunnella paljon erilaista musiikkia.
Leni otti videota ihan tarkoituksellakin, ei vaan yllättäen kuten usein minua filmaa ja nyt laitan linkin josta löytyy Lenin kuvaamana pätkä Tuulen värit joka tehtiin upeassa tyynessä syysilmassa Livojärven rannalla.
Linkki on https://youtu.be/TeOopJL4oxY
Sain itse hoitaa omaa terveyttäni Livohkan hyvässä saunassa ja järvessä. Vesi oli jo niin kylmää että voi verrata avantouintiin mutta nautin suunnattomasti siitä että sain juosta löylyistä läheiseen järveen. Yhtä Sauna kertaa kohti ravasin vedessä neljä kertaa ja siitäpä ehti kertyä ihan hyvät järvidippailut viikon aikana. Upea fiilis! Voimaannuttavaa todellakin.
Palasimme eilen reissultamme illalla myöhään, väsyneinä mutta onnellisina.
Monta muistoa rikkaampina.
Erämaa
Erämaassa oppia voi sen:
Tärkeää on yksinkertainen.
Vaivaiskoivu, kelottunut puu,
polku, joka eteen avautuu,
lammen vesi syvän sininen,
valon kajo, tuuli hiljainen.
Erämaassa ymmärtää voi sen
tärkeää on elää kuunnellen.
Silloin puhuu ruska tunturin,
puro soittaa kielin tuhansin,
vaivaiskoivu lauluun puhkeaa,
joka korsi kiittää Jumalaa.
Erämaassa tuntea voi sen:
Levollisuus valtaa sydämen.
Parantaja lähellämme on
niinkuin tuuli, kajo auringon.
Niinkuin lumi maahan laskeutuu,
sielun haava hiljaa umpeutuu.
Kirjasta Saavu valo, Anna-Mari Kaskinen
Ihanaa värikästä syksyä, annetaan värien parantaa!
lauantai 13. lokakuuta 2018
Arvokisa
Kotkan uuden kaupunkistrategian mukaiset arvot ovat reiluus, rohkeus ja rakkaus. Näin sain lukea oikeastaan hieman yllättyneenä kaupunkilehti Ankkurista keskiviikkona 22.8.2018.
Miksi yllätyin? Jotenkin minulla ei ole aivan tuo kuva ollut Kotkasta.
Ei varmaan monella muullakaan. Nyt kuitenkin jostain syystä aihe herätti
mielenkiintoni pohtimaan asiaa.
Palasin joulukuussa 2017 takaisin Kotkaan, lyhyeltä mutta varsin seikkaperäiseltä matkaltani Savoon.
Oleskelin pienessä Heinäveden kunnassa 3,5 vuotta ja tutustuin erilaiseen malliin selviytyä elämässä.
Voin sanoa että saarelaisena tuo savolaisuuden kohtaaminen ja opettelu ei välttämättä ollut aina kovin helppoa. Jotain kuitenkin on mitä haluaisin tuoda sieltä tänne rannikolle.
Liittyessäni siellä mihin tahansa porukkaan, harrastusryhmään, tai ylipäätään kuljin ihmisten parissa, niin se tapa ottaa uusi, täysin vieras ihminen vastaan ja toivottaa tervetulleeksi on jotain sellaista, mitä täällä rannikolla kannattaisi myös ottaa käyttöön. Hyväntahtoinen lupsakkuus.
Se tuo hyvälle tuulelle ja minun ei tarvinnut kuin kuunnella savolaisten tarinoita, niin väkisinkin hymy nousee kasvoille. "Jos tiiät missä mieluummin
oesit ni mää hyvä immeenen sinne."
No minähän menin. Rannikolta Savon syrämmeen tietämättä mitä eteen tulee. Jouduin selittelemään miten Kotkasta ja mereltä tulee aivan toisenlaiseen maailmaan ja järven rannalle.
Eniten ehkä minua se mietityttikin. Miten selviän ilman merta?
Veneenikin vein mukanani koska ajattelin että kyllähän "MeriAnne" seilaa järvelläkin. Ja "voe tokkiisa" - seilasi.
Aika kulki eteenpäin. Reissasin Heinäveden ja Kotkan väliä, kunnes tuli se hetki että opin kantapään kautta savolaisen luonteen syvimpiä puolia.
Enkä suinkaan väitä että kaikki savolaiset ovat kieroja, mutta olkaapa tarkkoja, jos joudutte pitemmäksi aikaa savolaisuuden kanssa tekemisiin, hyvänytahtoisuuden taakse voi kätkeytyä yllättäviä asioita.
Vaan "leoka pystyyn ku tulloo paha paekka pyssypähän aenae suu kiinni."
Niimpä monta kokemusta rikkaampana palasin kotikonnuille ja saan kiittää varmasti saarelaista sitkeyttä monesta asiasta.
Minulle Kotkalaisuus nousee ennenkaikkea meren kautta rakkaaksi.
Olen kotoisin Tiutisen saaresta ja tuossa pienessä yhteisössä kasvaneena, väittäisin olevan sisuni siemen.
Valitettavasti sitä eivät kuitenkaan päättäjät ymmärrä. Eivät ole ymmärtäneet ennen eivätkä näemmä ymmärrä vieläkään. Koulun ovat lakkauttaneet.
Satuin eilen autolla ajaessa kuulemaan haastattelua Tiutisesta. Sielläpä jotkut minulle vieraat ihmiset kertoilivat kuulumisia Tiutisesta tänä päivänä.
Itse muutin saaresta jo lähes 20 vuotta sitten mutta koen Tiutisen kuitenkin vahvasti vaikuttajana oman itseni kasvamiseksi juuri tällaiseksi mitä nyt olen.
Pienistä yhteisöistä nousee persoonia.
Arvomaailmaa nyt pohtien koen luontoarvot hyvin voimakkaana ja tärkeänä ihmisille. Kotkalainen luonto on tullut huomatuksi myös muualla ja siitä voi olla ylpeä hyvällä tavalla.
Se ei tarkoita kuitenkaan että luonnon hyväksi ei tarvitsisi tehdä jatkuvasti työtä. Tarvitsee.
Kuulen kuitenkin matkoillani paljon kiitosta matkailijoilta jotka kotkassa ovat käyneet että kaupunki on siisti ja kaunis, puistojensa ansiosta.
Meren ympäröimä Kotka aiheuttaa myös suurta ihastusta.
Meidän Kotkalaisten pitää myös huomata se. Usein käy niin että sitä sokeutuu omalle asuinpaikkakunnalleen.
Meren läsnäoloa voisimme hyödyntää vielä paljon enemmin matkailussa ja tarjota erilaisia palveluja liittyen mereen ja historiaamme.
Tiutinen oli euroopan tiheimmin asuttu saari ennen sotia.
Kotkan päättäjille toivoisin nimenomaan rohkeutta ilmaista mielipiteitään kun puhutaan ihmisten hyvinvoinnista. Olemmepa sitten lasten, nuorten, vanhusten, työttömien asialla.
Oikea laatuajattelu lähtee siitä, että kohdataan aidosti ihmiset ja auttamisen tulee näkyä myös teoissa, ei pelkästään puheissa.
Uskon ja toivon että tämä ajatus arvokisan taustalla on hyvä. Jollain tapaa tämä uusi aika lähtee kenties uuden Kotkan keulahahmon myötä liikkeelle. Näin toivon.
Pääsin opiskelemaan myös "matkailun osaajaksi- opastuspalveluihin" ja opinnot ovat käynnistyneet hyvin. Siitäpä seuraa varmastikin monta hyvää asiaa ajatellen myös tulevaisuudessa tehtäviäni, mm.Kotkan tuomista matkailijoiden tietoisuuteen. Innolla odotan uusia haasteita.
Ja loppuun savolainen sutkautus " Misteepä sen tietää, mihin pystyy ennen ku kokkeiloo."
Meren hengessä, Anne Sandberg
Miksi yllätyin? Jotenkin minulla ei ole aivan tuo kuva ollut Kotkasta.
Ei varmaan monella muullakaan. Nyt kuitenkin jostain syystä aihe herätti
mielenkiintoni pohtimaan asiaa.
Palasin joulukuussa 2017 takaisin Kotkaan, lyhyeltä mutta varsin seikkaperäiseltä matkaltani Savoon.
Oleskelin pienessä Heinäveden kunnassa 3,5 vuotta ja tutustuin erilaiseen malliin selviytyä elämässä.
Voin sanoa että saarelaisena tuo savolaisuuden kohtaaminen ja opettelu ei välttämättä ollut aina kovin helppoa. Jotain kuitenkin on mitä haluaisin tuoda sieltä tänne rannikolle.
Liittyessäni siellä mihin tahansa porukkaan, harrastusryhmään, tai ylipäätään kuljin ihmisten parissa, niin se tapa ottaa uusi, täysin vieras ihminen vastaan ja toivottaa tervetulleeksi on jotain sellaista, mitä täällä rannikolla kannattaisi myös ottaa käyttöön. Hyväntahtoinen lupsakkuus.
Se tuo hyvälle tuulelle ja minun ei tarvinnut kuin kuunnella savolaisten tarinoita, niin väkisinkin hymy nousee kasvoille. "Jos tiiät missä mieluummin
oesit ni mää hyvä immeenen sinne."
No minähän menin. Rannikolta Savon syrämmeen tietämättä mitä eteen tulee. Jouduin selittelemään miten Kotkasta ja mereltä tulee aivan toisenlaiseen maailmaan ja järven rannalle.
Eniten ehkä minua se mietityttikin. Miten selviän ilman merta?
Veneenikin vein mukanani koska ajattelin että kyllähän "MeriAnne" seilaa järvelläkin. Ja "voe tokkiisa" - seilasi.
Aika kulki eteenpäin. Reissasin Heinäveden ja Kotkan väliä, kunnes tuli se hetki että opin kantapään kautta savolaisen luonteen syvimpiä puolia.
Enkä suinkaan väitä että kaikki savolaiset ovat kieroja, mutta olkaapa tarkkoja, jos joudutte pitemmäksi aikaa savolaisuuden kanssa tekemisiin, hyvänytahtoisuuden taakse voi kätkeytyä yllättäviä asioita.
Vaan "leoka pystyyn ku tulloo paha paekka pyssypähän aenae suu kiinni."
Niimpä monta kokemusta rikkaampana palasin kotikonnuille ja saan kiittää varmasti saarelaista sitkeyttä monesta asiasta.
Minulle Kotkalaisuus nousee ennenkaikkea meren kautta rakkaaksi.
Olen kotoisin Tiutisen saaresta ja tuossa pienessä yhteisössä kasvaneena, väittäisin olevan sisuni siemen.
Valitettavasti sitä eivät kuitenkaan päättäjät ymmärrä. Eivät ole ymmärtäneet ennen eivätkä näemmä ymmärrä vieläkään. Koulun ovat lakkauttaneet.
Satuin eilen autolla ajaessa kuulemaan haastattelua Tiutisesta. Sielläpä jotkut minulle vieraat ihmiset kertoilivat kuulumisia Tiutisesta tänä päivänä.
Itse muutin saaresta jo lähes 20 vuotta sitten mutta koen Tiutisen kuitenkin vahvasti vaikuttajana oman itseni kasvamiseksi juuri tällaiseksi mitä nyt olen.
Pienistä yhteisöistä nousee persoonia.
Arvomaailmaa nyt pohtien koen luontoarvot hyvin voimakkaana ja tärkeänä ihmisille. Kotkalainen luonto on tullut huomatuksi myös muualla ja siitä voi olla ylpeä hyvällä tavalla.
Se ei tarkoita kuitenkaan että luonnon hyväksi ei tarvitsisi tehdä jatkuvasti työtä. Tarvitsee.
Kuulen kuitenkin matkoillani paljon kiitosta matkailijoilta jotka kotkassa ovat käyneet että kaupunki on siisti ja kaunis, puistojensa ansiosta.
Meren ympäröimä Kotka aiheuttaa myös suurta ihastusta.
Meidän Kotkalaisten pitää myös huomata se. Usein käy niin että sitä sokeutuu omalle asuinpaikkakunnalleen.
Meren läsnäoloa voisimme hyödyntää vielä paljon enemmin matkailussa ja tarjota erilaisia palveluja liittyen mereen ja historiaamme.
Tiutinen oli euroopan tiheimmin asuttu saari ennen sotia.
Kotkan päättäjille toivoisin nimenomaan rohkeutta ilmaista mielipiteitään kun puhutaan ihmisten hyvinvoinnista. Olemmepa sitten lasten, nuorten, vanhusten, työttömien asialla.
Oikea laatuajattelu lähtee siitä, että kohdataan aidosti ihmiset ja auttamisen tulee näkyä myös teoissa, ei pelkästään puheissa.
Uskon ja toivon että tämä ajatus arvokisan taustalla on hyvä. Jollain tapaa tämä uusi aika lähtee kenties uuden Kotkan keulahahmon myötä liikkeelle. Näin toivon.
Pääsin opiskelemaan myös "matkailun osaajaksi- opastuspalveluihin" ja opinnot ovat käynnistyneet hyvin. Siitäpä seuraa varmastikin monta hyvää asiaa ajatellen myös tulevaisuudessa tehtäviäni, mm.Kotkan tuomista matkailijoiden tietoisuuteen. Innolla odotan uusia haasteita.
Ja loppuun savolainen sutkautus " Misteepä sen tietää, mihin pystyy ennen ku kokkeiloo."
Meren hengessä, Anne Sandberg
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)